Elämme vaikeita ja raskaita aikoja. Miten muutenkaan sitä nyt voisi kuvata.
Olen elänyt riippuvuus perheessä, ja sen jälkee sijoitettuna. Mikä on ollut hyvä tilanne. Ja se kaikki kiusaaminen yms..
Lapsen syntymän jälkee elämä tuntui vain selviytymis taistelulta. Rahan arvo katosi täysin. Pikavipit kuului arkeen. Osa maksut kuului arkeen. Rahaa sai kun tarvi. Selviydyin kierteestä muutaman kerran. Kunnes kierre alkoi uudestaan, pahemmin. Ja päättyi luottohäiriöihin.
2016 tapahtui jotain mikä muutti elämän vielä enemmän taisteluksi. Veikkauksen sivusto rupesi olemaan arkipäivää. Puhelin kädessä koko ajan. Aina vaan enemmän ja enemmän. Häätöjä, muuttoja, uusia tilanteita. Tietämätön nainen. Mitä tapahtuu ja miksi? Pikavipit ja velkaa toisen nimiin. Valehtelun ja pelon kierre valmiina. Tuttu ja turvallinen kaaos. Arkipäivää.
Lapsi hoitoon ja äiti pelaamaan. Lisää pikavippiä. Tätä jatkui kauan. Olin ihan romuna. Miksi minä? Mitä teen?
Itsemurha-ajatuksia. En nukkunut, tuskin edes söin. Vahvaa rankaisemista itseään kohtaan. Miljoonat maksusitoumukset ruokaan. Pää vaan syötti ajatuksia pelaamisesta. Aina vaan uudestaan. Samat virheet, uusien lopputulosten toivossa. Kunnes tipuin niin alas: lastensuojelun asiakkuus oli jo valmiiksi. Menin paikan päälle ja sanoin etten enää jaksa. Selvitettiin mitä tehtävissä. Pääsin avokuntoutukseen: ahaa olen addikti. Ja mitä helvetti teen? Sain apuja, työkaluja. Mutta tärkein puuttui: rehellisyys. Ja hoitojakson jälkeen pelasin taas. Pahemmin. Ja salasin. Kunnes otin sossuun uudestaan yhteyttä. Samaan avokuntoutukseen. Tiesin mitä pitää tehdä. Puhua totta. Kunnes hoitojakson aikana retkahdin. Salasin. En jäänyt kiinni. Ja jakson lopussa ennen läksiäisiä tuli poliisit: pakkopidätys. En ollut kenellekkää kertonut mihin sotkuun olin itseni tunkenut. Enhän tiennyt itsekkään.
Sukulaiset romuna, lapsen isä ja mummi romuna. Ja minä siinä samalla. Enkä tiennyt parempaa pakokeinoa kun nuo rakkaat ystävät: pelikoneet. Pelasin asema ravintolassa. Henkilökunta alkoi tulla tutuksi. Samalla hyötysuhde. Join kahvia ilmaiseksi. Söin ilmaiseksi. Ja sain jopa rahaa pelaamiseen. Lapsen isältä viedyt rahat on pelattu alas. Hyvin harvoin edes voitin. Eikai kukaan tavallinen tallaaja enää jatkaisi hävittyään. Minä jatkoin. En tiennyt mitä tehdä. Olin jo antanut addiktiolleni vallan. Pelasin kaikki tuet heti alas, vuokra velkaa kertyi. Oltuani nykyisessä kämpässäni melkein häätö uhan alla, soitin taas sossuun. Tiesin millä pelastaa tilanteen. Välitystili. Vuokra pelastui sillä. Oltuani lapseni kanssa Veikkauksen tukemalla hyvinvointilomalla kaukana kaikesta. Pelasin taas. Sillä olihan sielläkin oltava pelikone. Lomalta takaisin tyhjin taskuin. Soitin sossuun koska vuokra maksamatta. Jolloin ainut vaihtoehto on lähteä laitoskuntoutukseen, tai lapsi huostaan. Tästä sitten päihdetyöntekijälle hakemusta. Ja tilannetta yritin ottaa omiin käsiini muutaman kuukauden. Epäonnistuin. Kokeilin työtä. Muita ihmisiä. Urheilua. Kaikkea millä olisin päässyt pakoon. Mutta addiktio seuraa ihan joka paikkaan. Onhan se sentään päässäni. Kehossani. Ajatuksissani. Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni,olen tyytyväinen tästä. 3kk laitoskuntoutuksessa puhtaana ja pelaamatta. Päivä kerrallaan eteenpäin. Kyllä tosin addiktio nostaa päätään eikä toipumisen tie ole helpoimmasta päästä. Vaan kaikki paska pöydälle ja rakentamaan uutta perustaa elämälle. Kaiken tämän jälkeen lapsi kulkee mukanani. Sukulaiset tukenani. Kiitollinen tästä uudesta paremmasta elämästästä. Toipuminen jatkuu joka pöivä lopun elämääni. Paljon edessä. Paljon takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti